tiistai 18. maaliskuuta 2014

Rauhaa ja kevätlevottomuutta Sauerlandissa

Viime viikonloppuna ohjelmassa oli pyrähdys maalle, tarkemmin ottaen Sauerlandiin. Se on maaseutumainen alue Nordrhein-Westfalenin alueella, tunnettu lähinnä luontokohteena patikointireiteistään ja maisemistaan. Meillä matkan tarkoituksena oli sukulointi, mutta vähän ehdimme katsella maisemiakin ja ajella vuorilla. (Oikeasti Sauerland ei kai geologisesti ole mitään vuoristoa, mutta menee täydestä tällaiselle tasamaan kasvatille ja asukille.)



Lauantaina siis teimme pienen kiertoajelun. Majapaikkamme oli Schmallenberg-nimisen pikkukaupungin liepeillä, ja sieltä ajelimme lähikylissä ja parilla näköalapaikalla. Rakennukset alueella ovat lähes poikkeuksetta hohtavan valkoisia ja joko fachwerk-tyylisiä tai paikallisella liuskekivellä päällystettyjä. Kaikkialla on puhdasta, sievää ja viimeisen päälle siistiä. Bremen ei suinkaan ole mitenkään räjähtänyt tai epäsiisti kaupunki, mutta siitä huolimatta tuntui hetkittäin kuin olisimme ajelleet läpi elokuvalavasteiden.

 

Lauantaina oli tosi lämmin (nyt tännekin on tullut joku ihmeellinen epä-kevät taas) ja eräällä mäennyppylällä ihmiset jo istuivat ottamassa aurinkoa. Mekin söimme lounaan ulkona, oli muuten tämän vuoden ensimmäinen kerta. Kyseisen ravintolan edustalla tuli huomatuksi sekin, että näemmä Sauerlandin näköalareitit ovat motoristien suuressa suosiossa. Itse motoristijengi vaan oli kovin erihenkistä, kuin mihin olen Suomessa törmännyt – enempi sellaista kuudenkympin kieppeillä olevaa ja ehkä arjessaan vakuutusvirkailijoina tai tietoliikenneasiantuntijoina työskentelevää. Ja kaikilla tietysti kalleimmat mahdolliset pyörät.



 

Motoristeja tai ei, maisemat olivat upeat. Sauerlandissa ei kevät ollut vielä niin pitkällä kuin Bremenissä, vaikka se etelämmässä onkin. Korkeus merenpinnasta on kuitenkin eri luokkaa. Tästä huolimatta kevät ja auringonpaiste todellakin hellivät. Sukulaisilla on ihana austraalianpaimenkoira, joka oli tietysti hyvä tekosyy vaellella siellä täällä myös jalkaisin. Hevosia tuli vastaan useampia, samoin patikoijia ja lenkkeilijöitä. Toisin kuin yleensä Suomessa, jokainen vastaantulija myös tervehtii - hevosen kyydistä tai ei.




Alue on Saksan suurimpia joulukuusien kasvattajia.

Naapureiden poneja

Viikonloppu oli siis ihanan rentouttava. Pitkästä aikaa oikeasti landella, ja pitkästä aikaa eläimiä ja riittävästi ulkoilua. Lopputuloksena virkistynyt mutta levoton mieli. Kevään tullen minun ainakin tulee usein mietittyä, mikä ihmeen järki on asua kaupungissa ja tuijottaa työkseen tietokonetta, kun  voisi myös asua siellä, missä taivas tuntuu jatkuvan ikuisesti ja ilma on helpompaa hengittää? (Ja tämä edelleen tiedostaen, että Bremen on hädin tuskin Helsingin kokoinen...) Täällä Saksassa ei maalla(kaan) tarvitsisi edes kestää loskaa ja pimeyttä kuukausitolkulla.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Lauantai-iltapäivä Böttcherstraßella

Kuvan kirkko ei liity otsikkoon, toim. huom.

Lauantain ohjelmassa oli visiitti keskustaan ja etenkin Böttcherstraßelle, jonka luulisin olevan Bremenin kuuluisimpia ellei kuuluisin katu. Böttcherstraße on vain sata metriä pitkä, mutta se on tunnettu ennen kaikkea arkkitehtuuristaan. Aloite kadun suunnitteluun tuli aikanaan Ludwig Roseliukselta, joka oli kuuluisa bremeniläinen kahvikauppias, ja sen taiteellisesta ilmeestä vastasi Bernhard Hoetger -niminen taiteilija ja arkkitehti. Synkempi puoli herrojen yhteistyössä on se, että he ihailivat Hitleriä ja saksalaisuutta yleensä, jonka roomalaisuus oli aikoinaan heidän mukaansa saastuttanut. Kadulle pystytettiin jopa Hitlerille omistettu taideteos, mutta Führer ei siitä innostunut. Myöhemmin katu tuhoutui lähes täysin vuoden 1944 pommituksissa ja julkisivut on sittemmin restauroitu.


Böttcherstraße on erinomainen esimerkki ekspressionistisesta arkkitehtuurista, jota sitä reunustavat tiilirakennukset edustavat. (Olin tietysti unohtanut kameran kotiin, eikä pilvisellä säällä kännykästä oikein irronnut, pahoittelut siis kunnon kuvien puutteesta!) Kadun varrella on  Paula Modersohn-Becker -museo (Modersohn-Becker on kuuluisa saksalainen ekspressionistitaiteilija) sekä Ludwig Roselius Haus, joka toimii museona barokin ajan kauppiaiden asunnoista ja siellä on myös esillä taidetta. Lisäksi kadun varrella on monenlaisia pieniä puoteja: teekauppa, karkkikauppa, käsityömyymälöitä ja niin edelleen.



Kadulta löytyi myös varsin hauska viinipuoti ja -ravintola nimeltään Weinkontor St. Petrus. (Tykkään muuten hirmuisesti niin täällä Saksassa kuin esimerkiksi Italiassakin olevista viinimyymälän ja -baarin yhdistelmistä - harmi, ettei Suomessa moinen ole mahdollista.) Paikan omistaja on puoliksi saksalainen, puoliksi virolaiseen aatelissukuun kuuluva mies, joka jäi juttelemaan kanssamme hyväksi toviksi etenkin kuultuaan, että olen Suomesta. Tammisaari on kuulemma hyvä kaupunki, Suomenlahdella mukava purjehtia, ja esittipä hän minulle ruotsinkielisen snapsilaulunkin. Niin, ja hän itse on vielä täysillä työelämässä 70-vuotiaana, kuulemma siksi, että juo pullon punaviiniä päivässä. Hyvä mainos omalle liikkeelleen siis.