perjantai 21. helmikuuta 2014

Mersun tehtaalla


Täällä yliopistolla on varsin paljon ulkomaalaisia työntekijöitä ja varmasti sen takia myös meille hyvät palvelut. Kansainvälisten asioiden toimisto järjestää toisinaan erilaisia tapahtumia ja retkiä, jollaiselle osallistuin nyt ensimmäistä kertaa (edellinen olisi ollut Beck'sin tehtaalle, ja sen välistä jääminen kyllä harmittaa oluen ystävää). Retki suuntautui Mersun tehtaille täällä Bremenissä. Minähän en ymmärrä autoista yhtään mitään enkä ole edes kovin kiinnostunut, mutta ajattelin että voisi silti olla ihan hauska nähdä, miten ja missä niitä tehdään.


Mercedes-Benz on yksi Bremenin suurimmista työnantajista, ja vuodesta 1978 täällä on tehty yli kuusi miljoonaa Mersua. Suurin osa niistä laivataan Bremerhavenista vientiin mutta toki osa jää tännekin. Firmalla on kaupungin laidalla valtava tehdasalue sekä asiakaspalvelukeskus, josta nämä postauksen kuvat ovat. Siellä järjestetään tilauksesta myös opastettuja kierroksia.  


Asiakaspalvelukeskus on perin juurin kiiltävä ja hieno ja haluaa antaa Bremenistä jokseenkin futuristisen kuvan. (Vaikka Weserin rannat ihan nätit ovatkin, eivät ne sentään ihan samalta näytä kuin tässä kuvassa...) Kaipa Mersu sitten vaikuttaa tulevaisuudessa laivoihin ja lentohärveleihin ja kiemuraisiin siltoihinkin. Aikamme näitä kuvia pällisteltyämme meille näytettiin video tehtaasta ja sen toiminnasta. Jokainen varmaan tietää, miten korneja automainokset osaavat olla? Video oli silkkaa sitä, mutta kesti ehkä kymmenisen minuuttia. Oh well... Videon jälkeen opas (joka oli samanaikaisesti pelottava ja raivostuttavan huvittava ja jonka englanninkielisestä selostuksesta tajusin noin kolmanneksen) vei meidät bussilla katsomaan paria tehdashallia. Oli ihan hauska nähdä, miten erilaisin tavoin eri vaiheet autosta rakennetaan. Itse korin rakennus on täysin automatisoitu; valtavissa halleissa on varmasti satoja ellei tuhansia robottja ja pari hassua ihmistä niitä valvomassa, jotka kiinnittivät osasia toisiinsa. Sen sijaan Mersujen sisätilat kasataan miltei kokonaan käsin. Opin myös sen, että saksalaiset tykkäävät eniten hopeanharmaista ja mustista autoista, kun taas arabimaihin, Kaliforniaan ja muille arinkoisille seuduille menee lähinnä valkoisia autoja. Ja kuulemma tehtaalta ei lähde kahta keskenään täysin identtistä autoa - mitä kyllä suuresti epäilen.


Vaikka oma suhtautumiseni autoihin on lähinnä välttämätön paha -tasoa (ja olen tyytyväinen niin kauan kun pärjään ilman) niin on niiden muotoilu sentään aikamoinen taiteenlajinsa. Yllä oleva auto on ilmeisesti jonkinlainen tulevaisuuden prototyyppi - en ole varma, onko sitä vielä myynnissä. Totesimme porukalla, että tuo on varmasti hintaluokaltaan justiinsa sitä kaliiberia, jota yliopistoihmisten kannattaa tavoitella. Pakko kuitenkin olla kaavoihinsa kangistunut tylsimys ja todeta, että hienoin reissun aikana näkemäni auto oli alakuvan Mersu vuodelta 1886. Sitä paitsi vaatisihan tuollaisella ajeleminen nykyihmiseltä jo jonkinlaista urheiluhenkeä.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Kuinka tehdä expat iloiseksi

  • Lähetä sille postissa veronumero (Steuer ID).
  • Tuon paperilippusen kanssa olen meinaan tullut ainakin kuvainnollisesti repineeksi hiuksia päästäni. On toki itsestäänselvää, että maassa, jossa ei ole Suomen kaltaista väestötietojärjestelmää, etenkin maahanmuuttajana saa ravata jos jonkinlaisella luukulla. Itselleni tuli kuitenkin yllätyksenä, miten niin täsmällisen maan maineessa olevassa paikassa kuin Saksa voivat asiat hoitua niin hitaasti. Ilman veronumeroa ja sosiaaliturvatunnusta ei saa palkkaa. (Huolimatta siitä, että veroihmisten mukaan pitäisi väliaikaisella veronumerolla saada.) Ilman toimivaa pankkitiliä ei saa Internet-yhteyttä ja niin edelleen, ja kaiken tämän saamisessa kului viikkoja. Nyt paperihärdellin pitäisi kuitenkin olla ohitse ja ensimmäiset palkkarahat tilillä, joskin kunnon nettiyhteys ja puhelinliittymä ovat vielä hakusessa. Jostain kumman syystä halvin (=Lidl) ei taida tässäkään asiassa olla paras.



  • Leiki, että on kevät.
  • Kukaan paikallinen ei varmasti väittäisi, että nyt on kevät. (Se kuulemma tulee maaliskuun lopussa.) Mutta suomalaisuudessa on etunsa. Toki toisinaan täällä saa todellakin tuntea asuvansa Pohjois-Saksassa varsin lähellä merta, kun alamäkeenkin joutuu polkemaan kuin viimeistä päivää päästäkseen pyörällä eteen päin. Mutta aurinkoisina päivinä on lämmin, kotikadun pensaissa on vihreitä silmuja ja kun parin viikon takaisesta lumisateesta päästiin, kadut ovat kuivat. Joten minä väitän, että täällä on kevät.



  • Hanki sille synttärikakku.
  • Ensin ajattelin, että onpa tylsää olla täällä kun a) vanhenee ja b) kaikki ystävät ovat jossain muualla. Sitten tulin ajatelleeksi, että en ole kyllä järjestänyt minkäänlaisia synttärijuhlia vuosikausiin, joten miksi tekisin niin nytkään. Poikaystävä kuitenkin kiltisti junaili luokseni ja ensimmäisen kerran ikuisuuksiin tulin töistä valmiiseen ruokapöytään. Ja puhalsin pienestä Schwarzwaldinkakusta kolme kynttilää ja esitin toivomuksen. (Nyt keittiön laatikossa on rasiallinen kakkukynttilöitä. Että tulkaa joku tänne viettämään synttäriä!) 

  • Myy halpoja kukkia.
  • Minulla kävi aikamoinen tuuri asunnon hankkimisessa, mistä voisinkin kirjoitella lisää myöhemmin. Pidän joka tapauksessa kovasti pikku ullakkoasunnostani, mutta on pakko todeta, että vaikka se on oikein nätiksi laitettu, eivät minun ja vuokraemäntäni huonekalunäkemykset ehkä aivan kohtaa. En tosiaan ole mikään sisustusihme, mutta aika pienillä asioilla saa asunnon lopultakin näyttämään kodilta. Ikean halpis-orkidea oli hyvä ensiaskel.



  • Juttele sille käytävällä (tai saksantunnilla).
  • Paperisotaa lukuun ottamatta muutto on ollut jopa yllättävän kivuton. Ainoastaan kaksi asiaa ovat jonkinmoisia haasteita, eli kieli ja sosiaaliset suhteet. Jälkimmäiset eivät mitenkään negatiivisessa mielessä - täällä tapaamani ihmiset ovat olleet järjestäen oikeinkin mukavia - mutta kun muuttaa näin yksikseen jonnekin, on sitä väkisinkin vähän, no, yksin. Mutta kuuluisaa Roomaakaan ei rakennettu hetkessä eikä sosiaalista verkostoa muutamassa viikossa. Silti täällä muistuu mieleen, miten kiitollinen saa olla ystävistä ja ystävällisyydestä. Ja miten kiva on käydä jonkun kanssa viinilasillisella, tai että joku toinen, jolle on aiemmin ainoastaan esittäytynyt, pysäyttää työpaikan käytävällä ja sanoo, että meidän pitäisi tutustua. Ja mitä siihen kieleen tulee, niin voinpa jälleen todeta, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Toisaalta olen onnistunut ensimmäistä kertaa elämässäni sanomaan kokonaisia lauseita saksaksi jopa saksalaisille ja mainion saksanryhmämme ulkopuolella. Että ehkä se tästä, vähitellen ja tosi-TV:tä ja dekkareita ahkerasti katsoen.