Taide tekee ihmiselle hyvää

En voi sille mitään, mutta oli kieli ja sen seurauksena kielitaitoni mikä hyvänsä, on dubbaaminen mielestäni jokseenkin sietämätöntä. Tähän ainoan poikkeuksen tekee Kauniit ja rohkeat italiaksi; Taylorin paluu vol X (se, missä ollaan hautausmaalla ja on paljon savua) oli kaunista kuunneltavaa.

Bremenissä on yksi elokuvateatteri, joka esittää toisinaan leffoja alkuperäiskielellä. Onneksi Berliinissä valikoimaa on jo huomattavasti enemmän, ja olenkin onnistunut tämän vuoden aikana käymään jopa kahdesti elokuvissa. Hui! (Oikeasti tykkään elokuvista hyvinkin paljon, mutta jostain syystä teatteriin asti pääseminen tuppaa aina jäämään.) Nämä nähdyt elokuvat ovat aivan eri tyylisiä, mutta tietty absurdi taso löytyy molemmista, toisesta tosin huomattavasti näkyvämpänä. Ja koska molemmat ovat juuri saapuneet Suomenkin teattereihin, niitä lienee asianmukaista hieman ylistää.

Sabrina Ferilli, Toni Servillo & Giorgio Pasotti

Ensimmäinen näistä elokuvista on parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarinkin voittanut La Grande Bellezza (suom. Suuri kauneus). Sen on ohjannut Paolo Sorrentino ja pääosaa näyttelee Toni Servillo. Tarina alkaa Jep Gambardella -nimisen miehen 65-vuotisjuhlista, joissa bailataan villisti Rooman kattojen yllä. Vähitellen kuitenkin Jepin ja hänen ystäväpiirinsä elämän tyhjyys alkaa avautua sekä katsojalle että heille itselleen. Elokuva marssittaa kuviin toinen toistaan omaperäisempiä ja hieman groteskejakin tilanteita ja hahmoja, joista oma suosikkini oli ehdottomasti kardinaali, joka puhuu mielummin jänispaistin valmistamisesta kuin antaa neuvoja synnintuntoisille. Elokuva on kovasti fellinimäinen kuvaus ihmiselämän kummallisuudesta, pinnallisuudesta, nyky-yhteiskunnasta, unelmista ja vähän rakkaudestakin. Tuon rakkauden kohteena voi olla toinen ihminen tai elämä, mutta ennen kaikkea elokuva on rakkaudenosoitus Roomalle. Minut se sai ainakin kiemurtelemaan matkakuumeessa ja jatkuvassa Rooma-ikävässäni, joten varoituksen sanana sanottakoon, että se saattaa aiheuttaa spontaanin lentolippujen ostamistarpeen.

Toinen huippuhauska, joskin varsin erityylinen elokuva on Wes Andersonin uutuus The Grand Budapest Hotel. Elokuva sijoittuu kuvitteelliseen itäeurooppalaiseen maahan ennen kuvitteellista (eli toista maailman-) sotaa. Kehyskertomuksena nuori kirjailija (Jude Law) saapuu parhaat päivänsä nähneeseen, lähes hylättyyn ja mahtavan 70-lukulaiseen vuoristohotelliin, jonka omistaja kertoo hänelle tarinan siitä, miten päätyi hotellin omistajaksi. Tarina alkaa ehkä aavistuksen verkkaisesti mutta sangen pian rytisee, ja koko elokuva on yhtä mainioiden hahmojen, aivan kreisien tilanteiden ja visuaalisen ilotulituksen juhlaa. Kauheasti järkeä tarinassa ei ole, mikä on tietysti aivan odotettavissa, mutta tässä tapauksessa se on vain plussaa. Näin myös ensimmäistä kertaa Ralph Fiennesin komediaroolissa maanmainiona hovimestari Monsieur Gustavina, joka paitsi hoitaa työnsä pieteetillä, viihdyttää samaisella pieteetillä sangen ansiokkaasti myös (vanhempia) hotellin naisvieraita.

*

Jälkimmäinen näistä Berliinin-reissuista oli myös ammatillisesti hyödyllinen, millä ei ole mitään tekemistä Staatsbibliothekissa vietettyjen tuntien kanssa. Sen sijaan kävin ensimmäistä kertaa Gemäldegaleriessa. Nolottaa suorastaan myöntää, etten ollut edes ollut täysin perillä siitä, millainen aarreaitta kyseinen taidemuseo on valtavine valikoimineen sellaisia nimiä kuin Caravaggio, Rubens tai Dürer. Olen alkuvuoden aikana ollut hieman jumissa töiden kanssa, koska vanhat on pitänyt saada kauhealla kiireellä pois alta, ja uutta pitäisi olla jo tekemässä. Nyt kuitenkin keskiajan pyhimyskuvia tuijottaessani sain oivalluksen siitä, miten seuraavan työni / kirjani rakennan. Että kiitos vaan Pyhä Nikolaus ja Tuomas ja keitä teitä nyt onkaan – joskus näemmä olette avuksi tällaiselle kerettiläisellekin! (Vaikka sanottakoon että on siihen syytäkin, tuskin kovin moni teihin uskova on viettänyt kanssanne yhtä lukuisia tunteja.)

Und flieg' wie ein Vogel ins Licht

Perjantai-iltapäivänä pakkasin repun ja suuntasin paikkaan, jossa aika kulkee hitaammin eikä kiirettä tunneta. Sen paikan nimi on Wangerooge.

Ennen tänne muuttoani en ollut koskaan moisesta paikasta kuullutkaan – tai ylipäätänsä siitä, että Saksallekin kuuluu saaria. Itse asiassa aika monta. Ja näistä Wangerooge on yksi. Kyseessä ovat Friisein tai Wattenmeerin saaret, jotka levittäytyvät Tanskan, Saksan ja Hollannin rannikolle. Saarista osa on asuttuja ja osa asumattomia. Wangeroogella on vakituisia asukkaita noin 1500, mutta muuten saari naapuriensa lailla kuuluu Wattenmeerin kansallispuistoon ja on suojeltu alue.

Wangeroogella ei kaikesta päätellen pahemmin ulkomaalaisia käy, mikä on oikeastaan harmi – niin helppo sinne oli lopulta päästä. Liput Bremenin rautatieasemalta Wangeroogen rautatieasemalle ja takaisin sai ostettua kätevästi Deutsche Bahnin internetsivuilta. Yhden junanvaihdon jälkeen päädyin Sande-nimiseen pikkukylään, josta kulkee vuorovesibussi (Tidebus) Harlesielin satamaan. (Laivojen ja sitä myötä bussin ja Wangeroogen päässä junan aikataulu vaihtelee päivittäin vuoroveden mukaan; meri on mantereen ja saaren välissä niin matala, ettei sitä voi ylittää laskuveden aikaan.) Satamassa noustaan laivaan, ja matka Wangeroogelle kestää tunnin verran. Laivasta nousun jälkeen soma pieni juna kuljettaa matkalaiset perille kylän keskustaan – autot kun ovat saarella kiellettyjä. Yhteys oli oikein sujuva, mutta ajatukset minuutintarkoista aikatauluista on Harlesielistä alkaen syytä heittää nurkkaan. Ensimmäisen kuvan lausahdus siitä, että Jumala loi ajan muttei maininnut mitään kiireestä, on saaren motto – ja sen huomaa.

Sama kiireettömyys pätee niin saaren palveluihin (enpä ole ikinä odottanut Apfelstrudeliani yhtä kauaa) kuin ilmapiiriin yleensä. Ja muutaman päivän ajan se on enemmän kuin terveullutta! En ole varmasti koskaan katsonut kahdessa päivässä niin harvoin kelloa. Sen sijaan tein ennätykseni pehmeällä rantahiekalla kävelyssä, lokkien tuijottelussa ja simpukankuorten keräilyssä. Ajan pysähtyminen tekee hyvää, valo saarella on lempeä, ja toisinaan on hyödyksi olla hetki ilman ajatuksia. Hiljaisuuttakin voi kuunnella.

Vaikka kyseessä on pieni saari, jatkuu etenkin sen pohjoispuolen hiekkaranta silmänkantamattomiin. Näin alkukeväästä ja off season -aikana rannalla sai myös olla melko rauhassa, vain muutamia muita kävelijöitä ja lenkkeilijöitä oli näkösällä. Kesällä alue on kuulemma tupaten täynnä rantatuoleja, ja sen myötä varmasti tunnelmakin varsin toisenlainen. Wangerooge on kuitenkin pääasiassa lapsiperheiden ja eläkeläisten suosiossa, joten mistään bilesaaresta ei ole kysymys. Kylästä löytyy yksi baari, jossa vietimme hetken Bremenin ja Hannoverin peliä katsellen. (Bremen muuten voitti.)

Läntiset Friisein saaret ovat muodostuneet jääkauden jälkeen lähinnä hiekasta, joka kulkeutuu pikku hiljaa kohti itää. Wangeroogella tätä ongelmaa paikataan sillä, että saaren itäosista kuljetetaan suuria kasoja hiekkaa takaisin pohjoisrannalle. Nuo yllä olevan kuvan valtavat kasat lanataan sitten aikanaan sileiksi. Nyt ne tarjoavat mainion paikan etenkin koirien peuhata.

Wangerooge on ollut merkittävä myös sotilasstrategisesti, koska se on ollut viimeinen saari ennen reittiä Wilhelmshaveniin, joka on tärkeä satamakaupunki. Nyt väliin on tosin rakennettu keinotekoinen saari keräämään Wangerogen hiekkoja. Tästä syystä aina-niin-reippaat natsit halusivat rakentaa maareitin seuraavalle saarelle länteen päin, mutta hanke jäi kesken. (Yllä olevassa kuvassa näkyy vähän noita rakenteita.) Toisen maailmansodan lopulla Wangeroogea myös pommitettiin rankasti, samasta syystä.

Koska saari liikkuu koko ajan itään, on siellä ollut jo pitkään tärkeä olla majakka. Vielä nykyäänkin saarten pohjoispuolella kun kulkee Euroopan (ellei maailman) vilkkain laivareitti. Ainoastaan yläpuolen kuvan hanhien taustalla näkyvä majakka on yhä toiminnassa. Vanha majakka sijaitsee kylän keskustassa, ja alapuolen kuvan "Länsitorni" (Westturm) on replika. Alunperin torni rakennettiin 1500- ja 1600-lukujen taitteessa maamerkiksi vanhan kirkontornin tilalle, sillä etenkin Bremeniin suunnistaville laivoille se oli tärkeä Weserin suuaukon löytämiseksi. Torni sai seistä paikoillaan kauan vaikka saari sen ympärillä liikkuikin, mutta lopulta se räjäytettiin vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, jotteivät muiden maiden laivastot voisi käyttää sitä maamerkkinä. Uusi torni rakennettiin vuonna 1933, ja vaikka se on melko uskollinen esikuvalleen, on kansallissosialismin ihanteet helppo nähdä tornin koristeluissa. Nykyään uuden tornin yhteydessä toimii nuorisohostelli.

Sunnuntai alkoi lauantain tapaan aurinkoisena, ja suuntasimme pitkälle kävelylle saaren itäosiin. Ajattelin että voisin sanoa heipat hylkeillekin, mutta niitä ei näkynyt. Kesken kaiken ei näkynyt kauheasti muutakaan - sumu valtasi saaren käsittämättömän nopeasti. Ja tällaiselle maakravulle oli myös yhtä käsittämätöntä laskuveden nopeus. Ei mikään ihme, että aikataulujen kanssa ollaan tarkkana! Wattenmeerin pohjalla tehdään joissain paikoissa opastettuja kävelyitäkin laskuveden aikana, mutta kauas rannasta ei pidä lähteä, nousuvesi kun on yhtä rivakka. Saaren eteläpuolella myös maisemat muuttuivat, ja tasaiset, karut niityt sumupilvineen näyttivät melankolisen draaman tai englantilaisen murhamysteerin näyttämöltä.

 

Oman elämänsä lintubongari tässä hei! Saaren eläimistö ei ole kauhean eksoottinen: fasaaneja, hanhia, mustavariksia, lokkeja ja joitain pikkulintuja, joiden henkilöllisyydestä en päässyt selvyyteen. Nyt ei varmastikaan ollut paras lintuhetki muutenkaan. Ehkä muuttolinnut ovat menneet jo, tai sitten vasta tulossa. Ainakin huhtikuussa saarilla järjestetään opastettuja linturetkiä.

Kevät ei ollut yhtä pitkällä kuin täällä Bremenin +20C:ssä, mutta muutamia kukkia sentään löytyi. Reissu päättyi aivan turhan nopeasti, vaikka toisaalta kaksi päivääkin aivan toisessa maailmassa tuntui todelliselta lomalta. Toivottavasti ehdin kesällä takaisin joko Wangeroogelle tai katsastamaan jonkun toisen saaren.

Rauhaa ja kevätlevottomuutta Sauerlandissa

Viime viikonloppuna ohjelmassa oli pyrähdys maalle, tarkemmin ottaen Sauerlandiin. Se on maaseutumainen alue Nordrhein-Westfalenin alueella, tunnettu lähinnä luontokohteena patikointireiteistään ja maisemistaan. Meillä matkan tarkoituksena oli sukulointi, mutta vähän ehdimme katsella maisemiakin ja ajella vuorilla. (Oikeasti Sauerland ei kai geologisesti ole mitään vuoristoa, mutta menee täydestä tällaiselle tasamaan kasvatille ja asukille.)

Lauantaina siis teimme pienen kiertoajelun. Majapaikkamme oli Schmallenberg-nimisen pikkukaupungin liepeillä, ja sieltä ajelimme lähikylissä ja parilla näköalapaikalla. Rakennukset alueella ovat lähes poikkeuksetta hohtavan valkoisia ja joko fachwerk-tyylisiä tai paikallisella liuskekivellä päällystettyjä. Kaikkialla on puhdasta, sievää ja viimeisen päälle siistiä. Bremen ei suinkaan ole mitenkään räjähtänyt tai epäsiisti kaupunki, mutta siitä huolimatta tuntui hetkittäin kuin olisimme ajelleet läpi elokuvalavasteiden.

 

Lauantaina oli tosi lämmin (nyt tännekin on tullut joku ihmeellinen epä-kevät taas) ja eräällä mäennyppylällä ihmiset jo istuivat ottamassa aurinkoa. Mekin söimme lounaan ulkona, oli muuten tämän vuoden ensimmäinen kerta. Kyseisen ravintolan edustalla tuli huomatuksi sekin, että näemmä Sauerlandin näköalareitit ovat motoristien suuressa suosiossa. Itse motoristijengi vaan oli kovin erihenkistä, kuin mihin olen Suomessa törmännyt – enempi sellaista kuudenkympin kieppeillä olevaa ja ehkä arjessaan vakuutusvirkailijoina tai tietoliikenneasiantuntijoina työskentelevää. Ja kaikilla tietysti kalleimmat mahdolliset pyörät.

 

Motoristeja tai ei, maisemat olivat upeat. Sauerlandissa ei kevät ollut vielä niin pitkällä kuin Bremenissä, vaikka se etelämmässä onkin. Korkeus merenpinnasta on kuitenkin eri luokkaa. Tästä huolimatta kevät ja auringonpaiste todellakin hellivät. Sukulaisilla on ihana austraalianpaimenkoira, joka oli tietysti hyvä tekosyy vaellella siellä täällä myös jalkaisin. Hevosia tuli vastaan useampia, samoin patikoijia ja lenkkeilijöitä. Toisin kuin yleensä Suomessa, jokainen vastaantulija myös tervehtii - hevosen kyydistä tai ei.

Alue on Saksan suurimpia joulukuusien kasvattajia.

Naapureiden poneja

Viikonloppu oli siis ihanan rentouttava. Pitkästä aikaa oikeasti landella, ja pitkästä aikaa eläimiä ja riittävästi ulkoilua. Lopputuloksena virkistynyt mutta levoton mieli. Kevään tullen minun ainakin tulee usein mietittyä, mikä ihmeen järki on asua kaupungissa ja tuijottaa työkseen tietokonetta, kun  voisi myös asua siellä, missä taivas tuntuu jatkuvan ikuisesti ja ilma on helpompaa hengittää? (Ja tämä edelleen tiedostaen, että Bremen on hädin tuskin Helsingin kokoinen...) Täällä Saksassa ei maalla(kaan) tarvitsisi edes kestää loskaa ja pimeyttä kuukausitolkulla.

Lauantai-iltapäivä Böttcherstraßella

Kuvan kirkko ei liity otsikkoon, toim. huom.

Lauantain ohjelmassa oli visiitti keskustaan ja etenkin Böttcherstraßelle, jonka luulisin olevan Bremenin kuuluisimpia ellei kuuluisin katu. Böttcherstraße on vain sata metriä pitkä, mutta se on tunnettu ennen kaikkea arkkitehtuuristaan. Aloite kadun suunnitteluun tuli aikanaan Ludwig Roseliukselta, joka oli kuuluisa bremeniläinen kahvikauppias, ja sen taiteellisesta ilmeestä vastasi Bernhard Hoetger -niminen taiteilija ja arkkitehti. Synkempi puoli herrojen yhteistyössä on se, että he ihailivat Hitleriä ja saksalaisuutta yleensä, jonka roomalaisuus oli aikoinaan heidän mukaansa saastuttanut. Kadulle pystytettiin jopa Hitlerille omistettu taideteos, mutta Führer ei siitä innostunut. Myöhemmin katu tuhoutui lähes täysin vuoden 1944 pommituksissa ja julkisivut on sittemmin restauroitu.

Böttcherstraße on erinomainen esimerkki ekspressionistisesta arkkitehtuurista, jota sitä reunustavat tiilirakennukset edustavat. (Olin tietysti unohtanut kameran kotiin, eikä pilvisellä säällä kännykästä oikein irronnut, pahoittelut siis kunnon kuvien puutteesta!) Kadun varrella on  Paula Modersohn-Becker -museo (Modersohn-Becker on kuuluisa saksalainen ekspressionistitaiteilija) sekä Ludwig Roselius Haus, joka toimii museona barokin ajan kauppiaiden asunnoista ja siellä on myös esillä taidetta. Lisäksi kadun varrella on monenlaisia pieniä puoteja: teekauppa, karkkikauppa, käsityömyymälöitä ja niin edelleen.

Kadulta löytyi myös varsin hauska viinipuoti ja -ravintola nimeltään Weinkontor St. Petrus. (Tykkään muuten hirmuisesti niin täällä Saksassa kuin esimerkiksi Italiassakin olevista viinimyymälän ja -baarin yhdistelmistä - harmi, ettei Suomessa moinen ole mahdollista.) Paikan omistaja on puoliksi saksalainen, puoliksi virolaiseen aatelissukuun kuuluva mies, joka jäi juttelemaan kanssamme hyväksi toviksi etenkin kuultuaan, että olen Suomesta. Tammisaari on kuulemma hyvä kaupunki, Suomenlahdella mukava purjehtia, ja esittipä hän minulle ruotsinkielisen snapsilaulunkin. Niin, ja hän itse on vielä täysillä työelämässä 70-vuotiaana, kuulemma siksi, että juo pullon punaviiniä päivässä. Hyvä mainos omalle liikkeelleen siis.

Mersun tehtaalla

Täällä yliopistolla on varsin paljon ulkomaalaisia työntekijöitä ja varmasti sen takia myös meille hyvät palvelut. Kansainvälisten asioiden toimisto järjestää toisinaan erilaisia tapahtumia ja retkiä, jollaiselle osallistuin nyt ensimmäistä kertaa (edellinen olisi ollut Beck'sin tehtaalle, ja sen välistä jääminen kyllä harmittaa oluen ystävää). Retki suuntautui Mersun tehtaille täällä Bremenissä. Minähän en ymmärrä autoista yhtään mitään enkä ole edes kovin kiinnostunut, mutta ajattelin että voisi silti olla ihan hauska nähdä, miten ja missä niitä tehdään.

Mercedes-Benz on yksi Bremenin suurimmista työnantajista, ja vuodesta 1978 täällä on tehty yli kuusi miljoonaa Mersua. Suurin osa niistä laivataan Bremerhavenista vientiin mutta toki osa jää tännekin. Firmalla on kaupungin laidalla valtava tehdasalue sekä asiakaspalvelukeskus, josta nämä postauksen kuvat ovat. Siellä järjestetään tilauksesta myös opastettuja kierroksia.  

Asiakaspalvelukeskus on perin juurin kiiltävä ja hieno ja haluaa antaa Bremenistä jokseenkin futuristisen kuvan. (Vaikka Weserin rannat ihan nätit ovatkin, eivät ne sentään ihan samalta näytä kuin tässä kuvassa...) Kaipa Mersu sitten vaikuttaa tulevaisuudessa laivoihin ja lentohärveleihin ja kiemuraisiin siltoihinkin. Aikamme näitä kuvia pällisteltyämme meille näytettiin video tehtaasta ja sen toiminnasta. Jokainen varmaan tietää, miten korneja automainokset osaavat olla? Video oli silkkaa sitä, mutta kesti ehkä kymmenisen minuuttia. Oh well... Videon jälkeen opas (joka oli samanaikaisesti pelottava ja raivostuttavan huvittava ja jonka englanninkielisestä selostuksesta tajusin noin kolmanneksen) vei meidät bussilla katsomaan paria tehdashallia. Oli ihan hauska nähdä, miten erilaisin tavoin eri vaiheet autosta rakennetaan. Itse korin rakennus on täysin automatisoitu; valtavissa halleissa on varmasti satoja ellei tuhansia robottja ja pari hassua ihmistä niitä valvomassa, jotka kiinnittivät osasia toisiinsa. Sen sijaan Mersujen sisätilat kasataan miltei kokonaan käsin. Opin myös sen, että saksalaiset tykkäävät eniten hopeanharmaista ja mustista autoista, kun taas arabimaihin, Kaliforniaan ja muille arinkoisille seuduille menee lähinnä valkoisia autoja. Ja kuulemma tehtaalta ei lähde kahta keskenään täysin identtistä autoa - mitä kyllä suuresti epäilen.

Vaikka oma suhtautumiseni autoihin on lähinnä välttämätön paha -tasoa (ja olen tyytyväinen niin kauan kun pärjään ilman) niin on niiden muotoilu sentään aikamoinen taiteenlajinsa. Yllä oleva auto on ilmeisesti jonkinlainen tulevaisuuden prototyyppi - en ole varma, onko sitä vielä myynnissä. Totesimme porukalla, että tuo on varmasti hintaluokaltaan justiinsa sitä kaliiberia, jota yliopistoihmisten kannattaa tavoitella. Pakko kuitenkin olla kaavoihinsa kangistunut tylsimys ja todeta, että hienoin reissun aikana näkemäni auto oli alakuvan Mersu vuodelta 1886. Sitä paitsi vaatisihan tuollaisella ajeleminen nykyihmiseltä jo jonkinlaista urheiluhenkeä.