Rauhaa ja kevätlevottomuutta Sauerlandissa

Viime viikonloppuna ohjelmassa oli pyrähdys maalle, tarkemmin ottaen Sauerlandiin. Se on maaseutumainen alue Nordrhein-Westfalenin alueella, tunnettu lähinnä luontokohteena patikointireiteistään ja maisemistaan. Meillä matkan tarkoituksena oli sukulointi, mutta vähän ehdimme katsella maisemiakin ja ajella vuorilla. (Oikeasti Sauerland ei kai geologisesti ole mitään vuoristoa, mutta menee täydestä tällaiselle tasamaan kasvatille ja asukille.)

Lauantaina siis teimme pienen kiertoajelun. Majapaikkamme oli Schmallenberg-nimisen pikkukaupungin liepeillä, ja sieltä ajelimme lähikylissä ja parilla näköalapaikalla. Rakennukset alueella ovat lähes poikkeuksetta hohtavan valkoisia ja joko fachwerk-tyylisiä tai paikallisella liuskekivellä päällystettyjä. Kaikkialla on puhdasta, sievää ja viimeisen päälle siistiä. Bremen ei suinkaan ole mitenkään räjähtänyt tai epäsiisti kaupunki, mutta siitä huolimatta tuntui hetkittäin kuin olisimme ajelleet läpi elokuvalavasteiden.

 

Lauantaina oli tosi lämmin (nyt tännekin on tullut joku ihmeellinen epä-kevät taas) ja eräällä mäennyppylällä ihmiset jo istuivat ottamassa aurinkoa. Mekin söimme lounaan ulkona, oli muuten tämän vuoden ensimmäinen kerta. Kyseisen ravintolan edustalla tuli huomatuksi sekin, että näemmä Sauerlandin näköalareitit ovat motoristien suuressa suosiossa. Itse motoristijengi vaan oli kovin erihenkistä, kuin mihin olen Suomessa törmännyt – enempi sellaista kuudenkympin kieppeillä olevaa ja ehkä arjessaan vakuutusvirkailijoina tai tietoliikenneasiantuntijoina työskentelevää. Ja kaikilla tietysti kalleimmat mahdolliset pyörät.

 

Motoristeja tai ei, maisemat olivat upeat. Sauerlandissa ei kevät ollut vielä niin pitkällä kuin Bremenissä, vaikka se etelämmässä onkin. Korkeus merenpinnasta on kuitenkin eri luokkaa. Tästä huolimatta kevät ja auringonpaiste todellakin hellivät. Sukulaisilla on ihana austraalianpaimenkoira, joka oli tietysti hyvä tekosyy vaellella siellä täällä myös jalkaisin. Hevosia tuli vastaan useampia, samoin patikoijia ja lenkkeilijöitä. Toisin kuin yleensä Suomessa, jokainen vastaantulija myös tervehtii - hevosen kyydistä tai ei.

Alue on Saksan suurimpia joulukuusien kasvattajia.

Naapureiden poneja

Viikonloppu oli siis ihanan rentouttava. Pitkästä aikaa oikeasti landella, ja pitkästä aikaa eläimiä ja riittävästi ulkoilua. Lopputuloksena virkistynyt mutta levoton mieli. Kevään tullen minun ainakin tulee usein mietittyä, mikä ihmeen järki on asua kaupungissa ja tuijottaa työkseen tietokonetta, kun  voisi myös asua siellä, missä taivas tuntuu jatkuvan ikuisesti ja ilma on helpompaa hengittää? (Ja tämä edelleen tiedostaen, että Bremen on hädin tuskin Helsingin kokoinen...) Täällä Saksassa ei maalla(kaan) tarvitsisi edes kestää loskaa ja pimeyttä kuukausitolkulla.

Lauantai-iltapäivä Böttcherstraßella

Kuvan kirkko ei liity otsikkoon, toim. huom.

Lauantain ohjelmassa oli visiitti keskustaan ja etenkin Böttcherstraßelle, jonka luulisin olevan Bremenin kuuluisimpia ellei kuuluisin katu. Böttcherstraße on vain sata metriä pitkä, mutta se on tunnettu ennen kaikkea arkkitehtuuristaan. Aloite kadun suunnitteluun tuli aikanaan Ludwig Roseliukselta, joka oli kuuluisa bremeniläinen kahvikauppias, ja sen taiteellisesta ilmeestä vastasi Bernhard Hoetger -niminen taiteilija ja arkkitehti. Synkempi puoli herrojen yhteistyössä on se, että he ihailivat Hitleriä ja saksalaisuutta yleensä, jonka roomalaisuus oli aikoinaan heidän mukaansa saastuttanut. Kadulle pystytettiin jopa Hitlerille omistettu taideteos, mutta Führer ei siitä innostunut. Myöhemmin katu tuhoutui lähes täysin vuoden 1944 pommituksissa ja julkisivut on sittemmin restauroitu.

Böttcherstraße on erinomainen esimerkki ekspressionistisesta arkkitehtuurista, jota sitä reunustavat tiilirakennukset edustavat. (Olin tietysti unohtanut kameran kotiin, eikä pilvisellä säällä kännykästä oikein irronnut, pahoittelut siis kunnon kuvien puutteesta!) Kadun varrella on  Paula Modersohn-Becker -museo (Modersohn-Becker on kuuluisa saksalainen ekspressionistitaiteilija) sekä Ludwig Roselius Haus, joka toimii museona barokin ajan kauppiaiden asunnoista ja siellä on myös esillä taidetta. Lisäksi kadun varrella on monenlaisia pieniä puoteja: teekauppa, karkkikauppa, käsityömyymälöitä ja niin edelleen.

Kadulta löytyi myös varsin hauska viinipuoti ja -ravintola nimeltään Weinkontor St. Petrus. (Tykkään muuten hirmuisesti niin täällä Saksassa kuin esimerkiksi Italiassakin olevista viinimyymälän ja -baarin yhdistelmistä - harmi, ettei Suomessa moinen ole mahdollista.) Paikan omistaja on puoliksi saksalainen, puoliksi virolaiseen aatelissukuun kuuluva mies, joka jäi juttelemaan kanssamme hyväksi toviksi etenkin kuultuaan, että olen Suomesta. Tammisaari on kuulemma hyvä kaupunki, Suomenlahdella mukava purjehtia, ja esittipä hän minulle ruotsinkielisen snapsilaulunkin. Niin, ja hän itse on vielä täysillä työelämässä 70-vuotiaana, kuulemma siksi, että juo pullon punaviiniä päivässä. Hyvä mainos omalle liikkeelleen siis.

Mersun tehtaalla

Täällä yliopistolla on varsin paljon ulkomaalaisia työntekijöitä ja varmasti sen takia myös meille hyvät palvelut. Kansainvälisten asioiden toimisto järjestää toisinaan erilaisia tapahtumia ja retkiä, jollaiselle osallistuin nyt ensimmäistä kertaa (edellinen olisi ollut Beck'sin tehtaalle, ja sen välistä jääminen kyllä harmittaa oluen ystävää). Retki suuntautui Mersun tehtaille täällä Bremenissä. Minähän en ymmärrä autoista yhtään mitään enkä ole edes kovin kiinnostunut, mutta ajattelin että voisi silti olla ihan hauska nähdä, miten ja missä niitä tehdään.

Mercedes-Benz on yksi Bremenin suurimmista työnantajista, ja vuodesta 1978 täällä on tehty yli kuusi miljoonaa Mersua. Suurin osa niistä laivataan Bremerhavenista vientiin mutta toki osa jää tännekin. Firmalla on kaupungin laidalla valtava tehdasalue sekä asiakaspalvelukeskus, josta nämä postauksen kuvat ovat. Siellä järjestetään tilauksesta myös opastettuja kierroksia.  

Asiakaspalvelukeskus on perin juurin kiiltävä ja hieno ja haluaa antaa Bremenistä jokseenkin futuristisen kuvan. (Vaikka Weserin rannat ihan nätit ovatkin, eivät ne sentään ihan samalta näytä kuin tässä kuvassa...) Kaipa Mersu sitten vaikuttaa tulevaisuudessa laivoihin ja lentohärveleihin ja kiemuraisiin siltoihinkin. Aikamme näitä kuvia pällisteltyämme meille näytettiin video tehtaasta ja sen toiminnasta. Jokainen varmaan tietää, miten korneja automainokset osaavat olla? Video oli silkkaa sitä, mutta kesti ehkä kymmenisen minuuttia. Oh well... Videon jälkeen opas (joka oli samanaikaisesti pelottava ja raivostuttavan huvittava ja jonka englanninkielisestä selostuksesta tajusin noin kolmanneksen) vei meidät bussilla katsomaan paria tehdashallia. Oli ihan hauska nähdä, miten erilaisin tavoin eri vaiheet autosta rakennetaan. Itse korin rakennus on täysin automatisoitu; valtavissa halleissa on varmasti satoja ellei tuhansia robottja ja pari hassua ihmistä niitä valvomassa, jotka kiinnittivät osasia toisiinsa. Sen sijaan Mersujen sisätilat kasataan miltei kokonaan käsin. Opin myös sen, että saksalaiset tykkäävät eniten hopeanharmaista ja mustista autoista, kun taas arabimaihin, Kaliforniaan ja muille arinkoisille seuduille menee lähinnä valkoisia autoja. Ja kuulemma tehtaalta ei lähde kahta keskenään täysin identtistä autoa - mitä kyllä suuresti epäilen.

Vaikka oma suhtautumiseni autoihin on lähinnä välttämätön paha -tasoa (ja olen tyytyväinen niin kauan kun pärjään ilman) niin on niiden muotoilu sentään aikamoinen taiteenlajinsa. Yllä oleva auto on ilmeisesti jonkinlainen tulevaisuuden prototyyppi - en ole varma, onko sitä vielä myynnissä. Totesimme porukalla, että tuo on varmasti hintaluokaltaan justiinsa sitä kaliiberia, jota yliopistoihmisten kannattaa tavoitella. Pakko kuitenkin olla kaavoihinsa kangistunut tylsimys ja todeta, että hienoin reissun aikana näkemäni auto oli alakuvan Mersu vuodelta 1886. Sitä paitsi vaatisihan tuollaisella ajeleminen nykyihmiseltä jo jonkinlaista urheiluhenkeä.

Kuinka tehdä expat iloiseksi

Lähetä sille postissa veronumero (Steuer ID).

Tuon paperilippusen kanssa olen meinaan tullut ainakin kuvainnollisesti repineeksi hiuksia päästäni. On toki itsestäänselvää, että maassa, jossa ei ole Suomen kaltaista väestötietojärjestelmää, etenkin maahanmuuttajana saa ravata jos jonkinlaisella luukulla. Itselleni tuli kuitenkin yllätyksenä, miten niin täsmällisen maan maineessa olevassa paikassa kuin Saksa voivat asiat hoitua niin hitaasti. Ilman veronumeroa ja sosiaaliturvatunnusta ei saa palkkaa. (Huolimatta siitä, että veroihmisten mukaan pitäisi väliaikaisella veronumerolla saada.) Ilman toimivaa pankkitiliä ei saa Internet-yhteyttä ja niin edelleen, ja kaiken tämän saamisessa kului viikkoja. Nyt paperihärdellin pitäisi kuitenkin olla ohitse ja ensimmäiset palkkarahat tilillä, joskin kunnon nettiyhteys ja puhelinliittymä ovat vielä hakusessa. Jostain kumman syystä halvin (=Lidl) ei taida tässäkään asiassa olla paras.

Leiki, että on kevät.

Kukaan paikallinen ei varmasti väittäisi, että nyt on kevät. (Se kuulemma tulee maaliskuun lopussa.) Mutta suomalaisuudessa on etunsa. Toki toisinaan täällä saa todellakin tuntea asuvansa Pohjois-Saksassa varsin lähellä merta, kun alamäkeenkin joutuu polkemaan kuin viimeistä päivää päästäkseen pyörällä eteen päin. Mutta aurinkoisina päivinä on lämmin, kotikadun pensaissa on vihreitä silmuja ja kun parin viikon takaisesta lumisateesta päästiin, kadut ovat kuivat. Joten minä väitän, että täällä on kevät.

Hanki sille synttärikakku.

Ensin ajattelin, että onpa tylsää olla täällä kun a) vanhenee ja b) kaikki ystävät ovat jossain muualla. Sitten tulin ajatelleeksi, että en ole kyllä järjestänyt minkäänlaisia synttärijuhlia vuosikausiin, joten miksi tekisin niin nytkään. Poikaystävä kuitenkin kiltisti junaili luokseni ja ensimmäisen kerran ikuisuuksiin tulin töistä valmiiseen ruokapöytään. Ja puhalsin pienestä Schwarzwaldinkakusta kolme kynttilää ja esitin toivomuksen. (Nyt keittiön laatikossa on rasiallinen kakkukynttilöitä. Että tulkaa joku tänne viettämään synttäriä!) 

Myy halpoja kukkia.

Minulla kävi aikamoinen tuuri asunnon hankkimisessa, mistä voisinkin kirjoitella lisää myöhemmin. Pidän joka tapauksessa kovasti pikku ullakkoasunnostani, mutta on pakko todeta, että vaikka se on oikein nätiksi laitettu, eivät minun ja vuokraemäntäni huonekalunäkemykset ehkä aivan kohtaa. En tosiaan ole mikään sisustusihme, mutta aika pienillä asioilla saa asunnon lopultakin näyttämään kodilta. Ikean halpis-orkidea oli hyvä ensiaskel.

Juttele sille käytävällä (tai saksantunnilla).

Paperisotaa lukuun ottamatta muutto on ollut jopa yllättävän kivuton. Ainoastaan kaksi asiaa ovat jonkinmoisia haasteita, eli kieli ja sosiaaliset suhteet. Jälkimmäiset eivät mitenkään negatiivisessa mielessä - täällä tapaamani ihmiset ovat olleet järjestäen oikeinkin mukavia - mutta kun muuttaa näin yksikseen jonnekin, on sitä väkisinkin vähän, no, yksin. Mutta kuuluisaa Roomaakaan ei rakennettu hetkessä eikä sosiaalista verkostoa muutamassa viikossa. Silti täällä muistuu mieleen, miten kiitollinen saa olla ystävistä ja ystävällisyydestä. Ja miten kiva on käydä jonkun kanssa viinilasillisella, tai että joku toinen, jolle on aiemmin ainoastaan esittäytynyt, pysäyttää työpaikan käytävällä ja sanoo, että meidän pitäisi tutustua. Ja mitä siihen kieleen tulee, niin voinpa jälleen todeta, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Toisaalta olen onnistunut ensimmäistä kertaa elämässäni sanomaan kokonaisia lauseita saksaksi jopa saksalaisille ja mainion saksanryhmämme ulkopuolella. Että ehkä se tästä, vähitellen ja tosi-TV:tä ja dekkareita ahkerasti katsoen.

Elämä on joskus kummallista

Aloitetaanpa tämä uusi blogi näinkin filosofisella otsikolla. Mutta se on totta - elämä vie joskus kummallisiin suuntiin. Kuluneen kuukauden aikana olen useampaan kertaan miettinyt, oliko sen tämänkertainen tempaus hyvä juttu (noin muuten kuin siitä vinkkelistä, että minulla on oman alani töitä), vaikka pitäisi kai ajatella, että aina aikaisemmin kun olen jonnekin lähtenyt, se on ollut parasta mitä on saattanut siinä hetkessä tapahtua. Uudenvuodenyönä katsellessani joen yllä räiskyviä ilotulitteita olin varma, että tästä tulee hyvä. Tuskastellessani saksalaisen byrokratian hitaita pyöriä tai tuntiessani itseni varsin ulkopuoliseksi onnettoman kielitaitoni vuoksi en ole ihan niin varma. Saadessani poikaystävän kylään monta kertaa kuukaudessa aikaisemman viikkojen erossaolon sijasta olen varma, kaivatessani usein varsin hiljaisella työpaikalla suomalaisia työkavereitani taas en - ja niin edelleen. Enimmän osan aikaa elämä on kuitenkin elämää, ja jopa yllättävän samanlaista kuin Suomessa. Ja ehkä se saksakin alkaa joskus luistaa, kielikurssilla on ainakin hyvä meininki.

Ja sitä paitsi Bremen on aika hauska "pikku" kaupunki, enkä malta odottaa, miltä Bürgerpark näyttää kesän tultua, tai millainen tunnelma Weserin rannoilla on, kun (tai jos) tuuli Pohjanmereltä ei ole ihan niin hyytävä kuin tammikuussa. Jo nyt olen ihastunut sen värikkäisiin taloihin, keskiaikaisiin kortteleihin ja siihen, miten mutkattomalla tavalla elämä täällä soljuu. Sekä tietysti siihen, että seuraavassa korttelissa on leipomo, josta voi käydä sunnuntaiaamuisinkin hakemassa tuoreita, rapeapintaisia sämpylöitä.