Tuon paperilippusen kanssa olen meinaan tullut ainakin kuvainnollisesti repineeksi hiuksia päästäni. On toki itsestäänselvää, että maassa, jossa ei ole Suomen kaltaista väestötietojärjestelmää, etenkin maahanmuuttajana saa ravata jos jonkinlaisella luukulla. Itselleni tuli kuitenkin yllätyksenä, miten niin täsmällisen maan maineessa olevassa paikassa kuin Saksa voivat asiat hoitua niin hitaasti. Ilman veronumeroa ja sosiaaliturvatunnusta ei saa palkkaa. (Huolimatta siitä, että veroihmisten mukaan pitäisi väliaikaisella veronumerolla saada.) Ilman toimivaa pankkitiliä ei saa Internet-yhteyttä ja niin edelleen, ja kaiken tämän saamisessa kului viikkoja. Nyt paperihärdellin pitäisi kuitenkin olla ohitse ja ensimmäiset palkkarahat tilillä, joskin kunnon nettiyhteys ja puhelinliittymä ovat vielä hakusessa. Jostain kumman syystä halvin (=Lidl) ei taida tässäkään asiassa olla paras.
Kukaan paikallinen ei varmasti väittäisi, että nyt on kevät. (Se kuulemma tulee maaliskuun lopussa.) Mutta suomalaisuudessa on etunsa. Toki toisinaan täällä saa todellakin tuntea asuvansa Pohjois-Saksassa varsin lähellä merta, kun alamäkeenkin joutuu polkemaan kuin viimeistä päivää päästäkseen pyörällä eteen päin. Mutta aurinkoisina päivinä on lämmin, kotikadun pensaissa on vihreitä silmuja ja kun parin viikon takaisesta lumisateesta päästiin, kadut ovat kuivat. Joten minä väitän, että täällä on kevät.
Ensin ajattelin, että onpa tylsää olla täällä kun a) vanhenee ja b) kaikki ystävät ovat jossain muualla. Sitten tulin ajatelleeksi, että en ole kyllä järjestänyt minkäänlaisia synttärijuhlia vuosikausiin, joten miksi tekisin niin nytkään. Poikaystävä kuitenkin kiltisti junaili luokseni ja ensimmäisen kerran ikuisuuksiin tulin töistä valmiiseen ruokapöytään. Ja puhalsin pienestä Schwarzwaldinkakusta kolme kynttilää ja esitin toivomuksen. (Nyt keittiön laatikossa on rasiallinen kakkukynttilöitä. Että tulkaa joku tänne viettämään synttäriä!)
Minulla kävi aikamoinen tuuri asunnon hankkimisessa, mistä voisinkin kirjoitella lisää myöhemmin. Pidän joka tapauksessa kovasti pikku ullakkoasunnostani, mutta on pakko todeta, että vaikka se on oikein nätiksi laitettu, eivät minun ja vuokraemäntäni huonekalunäkemykset ehkä aivan kohtaa. En tosiaan ole mikään sisustusihme, mutta aika pienillä asioilla saa asunnon lopultakin näyttämään kodilta. Ikean halpis-orkidea oli hyvä ensiaskel.
Paperisotaa lukuun ottamatta muutto on ollut jopa yllättävän kivuton. Ainoastaan kaksi asiaa ovat jonkinmoisia haasteita, eli kieli ja sosiaaliset suhteet. Jälkimmäiset eivät mitenkään negatiivisessa mielessä - täällä tapaamani ihmiset ovat olleet järjestäen oikeinkin mukavia - mutta kun muuttaa näin yksikseen jonnekin, on sitä väkisinkin vähän, no, yksin. Mutta kuuluisaa Roomaakaan ei rakennettu hetkessä eikä sosiaalista verkostoa muutamassa viikossa. Silti täällä muistuu mieleen, miten kiitollinen saa olla ystävistä ja ystävällisyydestä. Ja miten kiva on käydä jonkun kanssa viinilasillisella, tai että joku toinen, jolle on aiemmin ainoastaan esittäytynyt, pysäyttää työpaikan käytävällä ja sanoo, että meidän pitäisi tutustua. Ja mitä siihen kieleen tulee, niin voinpa jälleen todeta, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Toisaalta olen onnistunut ensimmäistä kertaa elämässäni sanomaan kokonaisia lauseita saksaksi jopa saksalaisille ja mainion saksanryhmämme ulkopuolella. Että ehkä se tästä, vähitellen ja tosi-TV:tä ja dekkareita ahkerasti katsoen.
