Taide tekee ihmiselle hyvää

En voi sille mitään, mutta oli kieli ja sen seurauksena kielitaitoni mikä hyvänsä, on dubbaaminen mielestäni jokseenkin sietämätöntä. Tähän ainoan poikkeuksen tekee Kauniit ja rohkeat italiaksi; Taylorin paluu vol X (se, missä ollaan hautausmaalla ja on paljon savua) oli kaunista kuunneltavaa.

Bremenissä on yksi elokuvateatteri, joka esittää toisinaan leffoja alkuperäiskielellä. Onneksi Berliinissä valikoimaa on jo huomattavasti enemmän, ja olenkin onnistunut tämän vuoden aikana käymään jopa kahdesti elokuvissa. Hui! (Oikeasti tykkään elokuvista hyvinkin paljon, mutta jostain syystä teatteriin asti pääseminen tuppaa aina jäämään.) Nämä nähdyt elokuvat ovat aivan eri tyylisiä, mutta tietty absurdi taso löytyy molemmista, toisesta tosin huomattavasti näkyvämpänä. Ja koska molemmat ovat juuri saapuneet Suomenkin teattereihin, niitä lienee asianmukaista hieman ylistää.

Sabrina Ferilli, Toni Servillo & Giorgio Pasotti

Ensimmäinen näistä elokuvista on parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarinkin voittanut La Grande Bellezza (suom. Suuri kauneus). Sen on ohjannut Paolo Sorrentino ja pääosaa näyttelee Toni Servillo. Tarina alkaa Jep Gambardella -nimisen miehen 65-vuotisjuhlista, joissa bailataan villisti Rooman kattojen yllä. Vähitellen kuitenkin Jepin ja hänen ystäväpiirinsä elämän tyhjyys alkaa avautua sekä katsojalle että heille itselleen. Elokuva marssittaa kuviin toinen toistaan omaperäisempiä ja hieman groteskejakin tilanteita ja hahmoja, joista oma suosikkini oli ehdottomasti kardinaali, joka puhuu mielummin jänispaistin valmistamisesta kuin antaa neuvoja synnintuntoisille. Elokuva on kovasti fellinimäinen kuvaus ihmiselämän kummallisuudesta, pinnallisuudesta, nyky-yhteiskunnasta, unelmista ja vähän rakkaudestakin. Tuon rakkauden kohteena voi olla toinen ihminen tai elämä, mutta ennen kaikkea elokuva on rakkaudenosoitus Roomalle. Minut se sai ainakin kiemurtelemaan matkakuumeessa ja jatkuvassa Rooma-ikävässäni, joten varoituksen sanana sanottakoon, että se saattaa aiheuttaa spontaanin lentolippujen ostamistarpeen.

Toinen huippuhauska, joskin varsin erityylinen elokuva on Wes Andersonin uutuus The Grand Budapest Hotel. Elokuva sijoittuu kuvitteelliseen itäeurooppalaiseen maahan ennen kuvitteellista (eli toista maailman-) sotaa. Kehyskertomuksena nuori kirjailija (Jude Law) saapuu parhaat päivänsä nähneeseen, lähes hylättyyn ja mahtavan 70-lukulaiseen vuoristohotelliin, jonka omistaja kertoo hänelle tarinan siitä, miten päätyi hotellin omistajaksi. Tarina alkaa ehkä aavistuksen verkkaisesti mutta sangen pian rytisee, ja koko elokuva on yhtä mainioiden hahmojen, aivan kreisien tilanteiden ja visuaalisen ilotulituksen juhlaa. Kauheasti järkeä tarinassa ei ole, mikä on tietysti aivan odotettavissa, mutta tässä tapauksessa se on vain plussaa. Näin myös ensimmäistä kertaa Ralph Fiennesin komediaroolissa maanmainiona hovimestari Monsieur Gustavina, joka paitsi hoitaa työnsä pieteetillä, viihdyttää samaisella pieteetillä sangen ansiokkaasti myös (vanhempia) hotellin naisvieraita.

*

Jälkimmäinen näistä Berliinin-reissuista oli myös ammatillisesti hyödyllinen, millä ei ole mitään tekemistä Staatsbibliothekissa vietettyjen tuntien kanssa. Sen sijaan kävin ensimmäistä kertaa Gemäldegaleriessa. Nolottaa suorastaan myöntää, etten ollut edes ollut täysin perillä siitä, millainen aarreaitta kyseinen taidemuseo on valtavine valikoimineen sellaisia nimiä kuin Caravaggio, Rubens tai Dürer. Olen alkuvuoden aikana ollut hieman jumissa töiden kanssa, koska vanhat on pitänyt saada kauhealla kiireellä pois alta, ja uutta pitäisi olla jo tekemässä. Nyt kuitenkin keskiajan pyhimyskuvia tuijottaessani sain oivalluksen siitä, miten seuraavan työni / kirjani rakennan. Että kiitos vaan Pyhä Nikolaus ja Tuomas ja keitä teitä nyt onkaan – joskus näemmä olette avuksi tällaiselle kerettiläisellekin! (Vaikka sanottakoon että on siihen syytäkin, tuskin kovin moni teihin uskova on viettänyt kanssanne yhtä lukuisia tunteja.)

Und flieg' wie ein Vogel ins Licht

Perjantai-iltapäivänä pakkasin repun ja suuntasin paikkaan, jossa aika kulkee hitaammin eikä kiirettä tunneta. Sen paikan nimi on Wangerooge.

Ennen tänne muuttoani en ollut koskaan moisesta paikasta kuullutkaan – tai ylipäätänsä siitä, että Saksallekin kuuluu saaria. Itse asiassa aika monta. Ja näistä Wangerooge on yksi. Kyseessä ovat Friisein tai Wattenmeerin saaret, jotka levittäytyvät Tanskan, Saksan ja Hollannin rannikolle. Saarista osa on asuttuja ja osa asumattomia. Wangeroogella on vakituisia asukkaita noin 1500, mutta muuten saari naapuriensa lailla kuuluu Wattenmeerin kansallispuistoon ja on suojeltu alue.

Wangeroogella ei kaikesta päätellen pahemmin ulkomaalaisia käy, mikä on oikeastaan harmi – niin helppo sinne oli lopulta päästä. Liput Bremenin rautatieasemalta Wangeroogen rautatieasemalle ja takaisin sai ostettua kätevästi Deutsche Bahnin internetsivuilta. Yhden junanvaihdon jälkeen päädyin Sande-nimiseen pikkukylään, josta kulkee vuorovesibussi (Tidebus) Harlesielin satamaan. (Laivojen ja sitä myötä bussin ja Wangeroogen päässä junan aikataulu vaihtelee päivittäin vuoroveden mukaan; meri on mantereen ja saaren välissä niin matala, ettei sitä voi ylittää laskuveden aikaan.) Satamassa noustaan laivaan, ja matka Wangeroogelle kestää tunnin verran. Laivasta nousun jälkeen soma pieni juna kuljettaa matkalaiset perille kylän keskustaan – autot kun ovat saarella kiellettyjä. Yhteys oli oikein sujuva, mutta ajatukset minuutintarkoista aikatauluista on Harlesielistä alkaen syytä heittää nurkkaan. Ensimmäisen kuvan lausahdus siitä, että Jumala loi ajan muttei maininnut mitään kiireestä, on saaren motto – ja sen huomaa.

Sama kiireettömyys pätee niin saaren palveluihin (enpä ole ikinä odottanut Apfelstrudeliani yhtä kauaa) kuin ilmapiiriin yleensä. Ja muutaman päivän ajan se on enemmän kuin terveullutta! En ole varmasti koskaan katsonut kahdessa päivässä niin harvoin kelloa. Sen sijaan tein ennätykseni pehmeällä rantahiekalla kävelyssä, lokkien tuijottelussa ja simpukankuorten keräilyssä. Ajan pysähtyminen tekee hyvää, valo saarella on lempeä, ja toisinaan on hyödyksi olla hetki ilman ajatuksia. Hiljaisuuttakin voi kuunnella.

Vaikka kyseessä on pieni saari, jatkuu etenkin sen pohjoispuolen hiekkaranta silmänkantamattomiin. Näin alkukeväästä ja off season -aikana rannalla sai myös olla melko rauhassa, vain muutamia muita kävelijöitä ja lenkkeilijöitä oli näkösällä. Kesällä alue on kuulemma tupaten täynnä rantatuoleja, ja sen myötä varmasti tunnelmakin varsin toisenlainen. Wangerooge on kuitenkin pääasiassa lapsiperheiden ja eläkeläisten suosiossa, joten mistään bilesaaresta ei ole kysymys. Kylästä löytyy yksi baari, jossa vietimme hetken Bremenin ja Hannoverin peliä katsellen. (Bremen muuten voitti.)

Läntiset Friisein saaret ovat muodostuneet jääkauden jälkeen lähinnä hiekasta, joka kulkeutuu pikku hiljaa kohti itää. Wangeroogella tätä ongelmaa paikataan sillä, että saaren itäosista kuljetetaan suuria kasoja hiekkaa takaisin pohjoisrannalle. Nuo yllä olevan kuvan valtavat kasat lanataan sitten aikanaan sileiksi. Nyt ne tarjoavat mainion paikan etenkin koirien peuhata.

Wangerooge on ollut merkittävä myös sotilasstrategisesti, koska se on ollut viimeinen saari ennen reittiä Wilhelmshaveniin, joka on tärkeä satamakaupunki. Nyt väliin on tosin rakennettu keinotekoinen saari keräämään Wangerogen hiekkoja. Tästä syystä aina-niin-reippaat natsit halusivat rakentaa maareitin seuraavalle saarelle länteen päin, mutta hanke jäi kesken. (Yllä olevassa kuvassa näkyy vähän noita rakenteita.) Toisen maailmansodan lopulla Wangeroogea myös pommitettiin rankasti, samasta syystä.

Koska saari liikkuu koko ajan itään, on siellä ollut jo pitkään tärkeä olla majakka. Vielä nykyäänkin saarten pohjoispuolella kun kulkee Euroopan (ellei maailman) vilkkain laivareitti. Ainoastaan yläpuolen kuvan hanhien taustalla näkyvä majakka on yhä toiminnassa. Vanha majakka sijaitsee kylän keskustassa, ja alapuolen kuvan "Länsitorni" (Westturm) on replika. Alunperin torni rakennettiin 1500- ja 1600-lukujen taitteessa maamerkiksi vanhan kirkontornin tilalle, sillä etenkin Bremeniin suunnistaville laivoille se oli tärkeä Weserin suuaukon löytämiseksi. Torni sai seistä paikoillaan kauan vaikka saari sen ympärillä liikkuikin, mutta lopulta se räjäytettiin vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, jotteivät muiden maiden laivastot voisi käyttää sitä maamerkkinä. Uusi torni rakennettiin vuonna 1933, ja vaikka se on melko uskollinen esikuvalleen, on kansallissosialismin ihanteet helppo nähdä tornin koristeluissa. Nykyään uuden tornin yhteydessä toimii nuorisohostelli.

Sunnuntai alkoi lauantain tapaan aurinkoisena, ja suuntasimme pitkälle kävelylle saaren itäosiin. Ajattelin että voisin sanoa heipat hylkeillekin, mutta niitä ei näkynyt. Kesken kaiken ei näkynyt kauheasti muutakaan - sumu valtasi saaren käsittämättömän nopeasti. Ja tällaiselle maakravulle oli myös yhtä käsittämätöntä laskuveden nopeus. Ei mikään ihme, että aikataulujen kanssa ollaan tarkkana! Wattenmeerin pohjalla tehdään joissain paikoissa opastettuja kävelyitäkin laskuveden aikana, mutta kauas rannasta ei pidä lähteä, nousuvesi kun on yhtä rivakka. Saaren eteläpuolella myös maisemat muuttuivat, ja tasaiset, karut niityt sumupilvineen näyttivät melankolisen draaman tai englantilaisen murhamysteerin näyttämöltä.

 

Oman elämänsä lintubongari tässä hei! Saaren eläimistö ei ole kauhean eksoottinen: fasaaneja, hanhia, mustavariksia, lokkeja ja joitain pikkulintuja, joiden henkilöllisyydestä en päässyt selvyyteen. Nyt ei varmastikaan ollut paras lintuhetki muutenkaan. Ehkä muuttolinnut ovat menneet jo, tai sitten vasta tulossa. Ainakin huhtikuussa saarilla järjestetään opastettuja linturetkiä.

Kevät ei ollut yhtä pitkällä kuin täällä Bremenin +20C:ssä, mutta muutamia kukkia sentään löytyi. Reissu päättyi aivan turhan nopeasti, vaikka toisaalta kaksi päivääkin aivan toisessa maailmassa tuntui todelliselta lomalta. Toivottavasti ehdin kesällä takaisin joko Wangeroogelle tai katsastamaan jonkun toisen saaren.